Muutamat vanhat soturit sanoivat hiukan haluavansa kierrellä pitkin seutua ja läksivät metsään.
Samassa saapui paikalle joukko miehiä, jotka väkisin olivat kuljettaneet taloon vastahakoisia.
Sillävälin oli aika käynyt Maunu Niilonpojalle pitkäksi; hän ei oikein tietänyt oliko tehnyt tyhmästi, kun tällä tavalla oli kytkenyt itsensä sysimiiluun, ja sitte se Olli häntä harmitti… mokomakin poika, kun oli Maunu Niilonpojalle, Taalain rikkaimmalle vuoritilalliselle huomauttanut, että hän tarvitsisi apua, ties keiltä kaikilta!
Mitähän se Leena tuumi, kun ei tullut?
Ehkä Aspebodaan oli tullut vakoilijoita?
Tai ehkä tyttö, koppa kädessä, seisoo pakinoimassa hiilenpolttajan, sen Ollin kanssa?
Maunu Niilonpojan veri alkoi kiehua. Hän päätti kurittaa heitä molempia… ja astui ulos miilusta.
Ulkopuolella seisoivat sotamiehet.
He eivät tunteneet toisiaan, mutta Maunu ymmärsi paikalla miesten asian.
— Minuako te haette? kysyi hän tyynesti. Tietysti he hakivat juuri häntä.