Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä. Maan tuomio oli langetettu.
Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan kadonnut; hänen sisässään tuntui koneisto menneen epäkuntoon, hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin pieni tuossa suuressa joukossa; kuka tässä välitti hänestä, Aspebodan isännästä Maunu Niilonpojasta, joka oli Taalainmaan rikkain vuoritilallinen, jonka hevoset kulkivat hopeakengissä ja jolla oli rahaa kuin roskaa… sen he olivat kokonaan unohtaneet ja muistivat yksin sen, että hän oli niskoitellut Kyösti kuningasta vastaan, mutta siihen oli Trolle ja muut herrat hänet houkutelleet.
Hiljaa! Kuningas puhuu taaskin.
Hän tahtoo tietää kuka yllyttäjä, kapinan alkuunpanija on.
Nyt on hetki tullut ja tuhannet äänet huutavat:
— Maunu Niilonpoika, Aspebodan isäntä.
Jalat eivät enään kannata häntä; hän, joka tähän saakka on pysynyt niin kankeana, hän lankeaa nyt polvilleen.
Hän kuulee Kopparbergin ympärillä asuvien liittolaistensa nimiä mainittavan, ne mainitaan kaikki, ei edes pappeja unohdeta.
Vielä kerran kuulee Maunu oman nimensä ja sitä seuraa kirouksia… He rukoilevat hänelle taivaan rangaistusta… eivätkö he näe, miten onneton hän jo on…? Nyt hän tarvitsisi ystävän, joka häntä puolustaisi, mutta kaikki kääntävät he hänelle selkänsä… ensinnä ne, jotka useinten ovat nauttineet Aspebodan vieraanvaraisuutta.
He rukoilevat kuninkaalta armoa.