Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.
Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun
Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.
Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria pappiskokelaita.
Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä, aina erehdyksen suuruuden mukaan.
Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt, sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.
— Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi syvä, valittava huokaus.
— Mitä kuuluu, mestari Jaakko?
— Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.
— Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.
— Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.