— Kuningas Kustaa Ruotsissa on osoittanut meille suurinta kiittämättömyyttä. Ilman meidän apuamme ei hän ikinä olisi saanut Ruotsin kruunua. Me olemme koettaneet häntä varoitella, mutta karjapaimen ei näy lähtevän hänestä ja sentähden olemme me nyt päättäneet ottaa häneltä kruunun ja antaa sen sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Eläköön Sten Sturen poika, jalo herra Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas!
— Eläköön Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas! toistivat muut.
Ensi hetkessä näytti nuorukainen käyneen hyvin hämilleen, mutta pian hän tointui ja puhuessaan muistutti hän aika paljon isäänsä.
— Jumala minua varjelkoon, alkoi hän kirkkaalla, nuortealla äänellä, — rupeamasta vehkeilemään kuningastani ja isänmaatani vastaan; tuottaisin siten äidilleni, sukulaisilleni ja ystävilleni suurta surua ja mieliharmia, jopa voisin saattaa heidät turmioonkin ja itse menettäisin koko perintöni ja omaisuuteni!
Kokoontuneiden joukossa syntyi liikettä; tämä oli aivan odottamatonta.
— En usko korviani! sanoi Meyer.
— Nyt on minun vuoroni! virkkoi Yrjö, kääntyen Svanten puoleen, ja jatkoi mahtipontisesti:
— Me Lyypekin herrat olemme rikasta, mahtavaa väkeä; jos te Ruotsissa kadotatte omaisuutenne, niin voimme me monin kerroin sen korvata, ja jollemme saisi kuningas Kustaata taivutetuksi, jonka Jumala suokoon, niin kirjoitamme hänelle, että hänen pitää antaa teille omanne, muutoin sodimme häntä vastaan, kunnes hän sen tekee.
— Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, sanoi Svante, — mutta minä en mistään hinnasta suostu poikkeamaan velvollisuuksistani kuningasta ja isänmaata vastaan.
Meyer suuttui nyt niin, että hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi: