Hän oli jo kärsinyt eron tuskaa, käydessään pitkällä häämatkalla. Eihän kreivi toki tahtonut, että näyttäisi siltä kuin he eivät eläisi yhdessä… pitihän heidän edes maailman silmissä näyttää onnellisilta. Ja Margareeta läksi mukaan Suomeen, kreivin suureksi harmiksi.
Hän oli vaimonsa poissaollessa viettänyt sangen vapaata elämää ja aikoi yhä jatkaa samaan tapaan.
Margareetalle koitui surullinen aika. Hän vakoili ja vaanieli ja keksi yhtämittaa uusia aiheita tyytymättömyyteen, mutta ei uskaltanut lausua valituksen sanaa, vaan hymyili aina, kun kreivi tuli hänen luokseen.
Kreivin molemmat lapset olivat liian pienet ymmärtääkseen syytä äidin suruun, mutta Pietari Brahe, poika ensimäisestä avioliitosta, katseli synkin silmin vihattua isäpuolta.
Kuningas oli monasti pyytänyt sisartansa jättämään pojan hänen haltuunsa, mutta äiti ei voinut eikä tahtonut hänestä erota.
Neljätoistavuotias poika rakasti äitiään kiihkeästi ja tuntien olevansa hänen ainoa turvansa ja apunsa, jätti hän häntä harvoin yksin.
Vähitellen olivat kreivin ivalliset kohteliaisuudet äidille ja omituinen säännötön elämä kylväneet pojan sydämeen vihan kipinän, joka nyt leimahti ilmi tuleen. Mutta samalla tunsi hän, että äiti häntä tarvitsi ja että hänen elintehtävänsä oli häntä puolustaa.
Kreivi tiesi ja tunsi, että poikapuoli oli hänen vihamiehensä; alussa hän häntä nauroi, mutta jota enemmän poika varttui, sitä selvemmin huomasi hän, että hän voi käydä hänelle vaaralliseksi. Hänen mustat, tuliset silmänsä iskeytyivät pelotta kreivin silmiin, mutta suu pysyi suljettuna silloinkin, kun hän sai kuulla sellaisia sanoja kuin "lellipoika" ja "körttiritari".
Joskus Pietari herra sentään punastui ja alahuuli alkoi vavista, mutta hän vaikeni.
Kreivin suureksi harmiksi oli poika hänestä aivan riippumaton; ainoastaan kuningas ja äiti olivat hänellä määrääjinä.