Ankkurit nostettiin, purjeet pullistuivat ja hyvällä tuulella alkoivat laivat kiitää eteenpäin.
Mutta Margareeta rouva istui pää poikansa olkapäätä vastaan; hän kertoi hänelle, ettei hän pitkiin aikoihin, ole ollut näin tyyni, näin onnellinen, nyt ovat varmaankin kaikki surut voitetut.
Matka kului pian. Niin usein kuin Pietari vaan saattoi jättää äitinsä, astui hän kannelle, tavallisesti ottaen velipuolensa mukaansa.
Kun vihdoin maata alkoi näkyä, ei Pietari tuntenut paikkoja.
Hän kyseli laivan miehistöltä, mutta sai vältteleviä vastauksia, äkkiä käsitti hän, että he olivat saaneet käskyn vaieta. Nyt eivät asiat mahtaneet olla oikein.
Mutta hän ei virkkanut äidilleen mitään, katseli vaan tarkasti ympärilleen.
Eräänä päivänä huomasi hän vastaisella puolella purjehtimassa useita laivoja, jotka näkyivät tulevan heidän laivojansa kohti.
Hänen päähänsä juolahti äkkiä, että ne mahtavat olla ruotsalaisia.
Sentähden meni hän perämiehen luo ja sanoi:
— Ruotsalaiset saavat meidät kiinni.
— Ei ole hätää, olemme pian perillä.