— Kahdeksan niitä oli… mutta nyt niitä on yhdeksän.
— Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien lasten tulee periä niinkuin…?
— Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.
— Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on niin monta…
— Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän mahtavimmat heistä huolta.
— Eivätkö he muuten tekisi sitä?
— Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat luostareihin.
— Vai niin, no sitte minä ymmärrän.
— Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi hyödyksemme.
— Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin, kun keskeytin teidät.