Sodan kestäessä olivat lyypekkiläiset ruvenneet epäilemään kreivi Kristoferia, mutta omista aikeistaan eivät he suinkaan tahtoneet luopua, heidän piti vaan saada toinen johtaja.
Ja siksi valitsivat he Albrekt Meklenburgilaisen, joka oli naimisissa
Kristian II sisarentyttären kanssa.
Hänelle tarjottiin Tanskan kruunua.
Mutta Kristofer ei suostunut luopumaan vallasta. Vihdoin päättivät herrat jakaa sen keskenään.
Seelannilla sattui tähän aikaan tapahtumia, jotka ovat omiaan osoittamaan, miten pitkäaikainen sorto voi villitä kansan mielet. Ruotsin sotajoukon voittoisasti kulkiessa läpi Skånen ja tanskalaisen aatelin liittyessä siihen, toivottivat porvarit ja talonpojat kirousta ja tuhoa aatelisille, sanoen, että heidän aatelistoa oli kiittäminen kaikista sodista, joihin olivat joutuneet.
Erään ylhäisen rouvan, joka käräjissä valitti kärsimäänsä väkivaltaa, surmasi ärtynyt kansanjoukko paikalla.
Viha ja kostonhimo puhkesi ilmi murhan, ryöstön ja polttamisen muodossa, ei edes naisia ja lapsia säästetty, sillä vimmastuneen kansan intohimot eivät tunne rajoja, heidän täytyy kostaa, mitä itse ovat saaneet kärsiä.
Kun kreivi Kristofer kuuli, että Skånen herrat olivat hänestä luopuneet, antoi hän raivoissaan sulkea vankeuteen kaikki sekä Köpenhaminan että Seelannin ja saarien ritarit ja herrasmiehet.
Sekasorto oli ääretön, toiselta puolen pelättiin ja epäiltiin, toiselta puolen uhattiin kostaa. Wullenwewer, joka yhä oleskeli Tanskassa, huomasi vaaran ja hänen kehoituksestaan käännyttiin herttua Albrektin puoleen. Tämä hauska, iloinen herra saapuikin paikalla Tanskaan, tuoden muassaan ainoastaan yhden fennikan sotamiehiä ja 40 ratsumiestä, mutta suuren joukon metsästäjiä ja jahtikoiria.
Mutta, kuten sanottu, kilpailijat eivät tahtoneet kuulla toisistaan puhuttavankaan ja sovinto oli ainoastaan näennäinen.