Uhkarohkeaa olisi ollut ruveta ajamaan heitä takaa sellaisessa kamalassa myrskyssä. Kaikki päälliköt, paitsi kaksi, olivat sitä mieltä, ettei se kävisi päinsä.
Suuren Kraavelin komentosillalla seisoi Maunu Sveninpoika väkevänä ja rotevana.
— Ylös purjeet! huusi hän jymisevällä äänellä. Kaikki hämmästyivät, mutta tottelivat komentoa. Ja purjeet alkoivat lepattaa ja pullistua kuin ilosta ja riemusta.
Mutta kun kaikki purjeet olivat nostetut, näytti laivan iso runko hetkeksi itsekin hämmästyvän omaa voimaansa. Se kumarsi niin syvään, että etumaiset purjeet koskettivat vettä, sitte se ylpeästi nousi pystyyn ja alkoi jalon sotaorhin lailla tepastella yli ärjyvien aaltojen; vaahto vaan pärskyili korkealle sen suurta keulalaitaa vastaan. Tyynenä seisoi amiraali komentosillalla, edes taakseen vilkaisematta.
Hämmästyneinä olivat laivaston muut miehet, kukin laivaltaan, nähneet mahtavien purjeiden pullistuvan, nyt liitivät ne eteenpäin kuin taivaan pilvet.
Ihaillen oli Eerik Fleming katsellut laivan lähtöä. Tosin ei Kampermanni ollut niin hyvä purjehtija kuin Kraaveli, mutta koettakoon sekin.
— Ylös purjeet! kuului taaskin huuto ja pian nähtiin Kampermannin purjehtivan samaan suuntaan kuin Kraaveli.
Nyt katsoivat muut parhaaksi seurata esimerkkiä, ja pian läksivät laivat kaikki liikkeelle, ensin ruotsalaiset, sitte tanskalaiset ja viimein saksalaiset.
Maunu Sveninpoika vaan katseli lyypekkiläisten mutkiin; hänet näkyi vallanneen todellinen taistelunhalu.
Hyökyaallokkojen välitse saattoi hän nähdä pakenevien lyypekkiläisten purjeet. Mutta kas, etäisyys väheni vähenemistään.