Vastausta ei tullut, joten amiraali arveli sen saaneen tarpeekseen. Ja kun savu hälveni, nähtiin uljaan laivan avuttomana hylkynä kiikkuvan aaltojen välissä.
Mutta Kraaveli suuntasi kulkunsa keskelle vihollisia laivoja ja nyt tarvittiin kaikki kynnet sen puolustukseen. Moneen alukseen iskettiin kiinni, mutta moni mies menetti siinä henkensä ja verensä. Ja tappio oli melkein yhtä suuri molemmin puolin.
Taistelu oli kauhea.
Sotilaat tappelivat kuin villit pedot.
Lyypekkiläiset puolustautuivat sankarien tavoin. Tässä taisteli mies miestä vastaan, kirveet välähtelivät, miekat olivat veressä ja tiheäin laukausten lomitse kuului kaatuneiden ja haavoittuneiden valitushuudot ja kiroukset.
Maunu Sveninpoika seisoi yhä vielä komentosillalla, kylmänä katsellen ympärilleen.
Ainoana levollisena miehenä keskellä tätä sekamelskaa, antoi hän käskynsä lujalla ja kuuluvalla äänellä.
Laukaus toisensa perästä tähdättiin häntä vastaan, mutta ne sattuivat vaan paksuun költeriin.
— Toisen kerran, ei tänään, mutisi hän itsekseen.
Kraavelin taakeli ja touvit alkoivat jo tulla huonoon kuntoon.
Vaadittiin kiireistä työtä.