Vihdoin oli myöskin Kampermanni päässyt verisen leikin ääreen.

Se ehti tosin ottaa siihen osaa, mutta nyt alkoivat viholliset laivat väistyä ja, pullistuneena jokainen riepu, johon vain tuuli sattui, kiiti Kraaveli eteenpäin, ajaen vihollisia takaa.

Vasta yön tullen päättyi taistelu ja takaa-ajo. Kraavelissä oli ollut tuhannen sotamiestä ja kolmesataa merimiestä. Heistä oli yön tullessa jäljellä vain neljätoista.

Melkein nämäkin kaikki olivat haavoitettuja.

Mutta Maunu Sveninpoika ylpeili pojistaan. Hän sanoi heidän kunnialla puolustaneen isänmaata ja vakuutti ruotsalaisten aina tulevan heitä muistelemaan ylpeydellä ja kiitollisuudella.

Jos muu osa laivastoa olisi voinut seurata amiraalilaivaa, niin ei ainoakaan vihollisten laivoista olisi päässyt pakoon; nyt pakenivat ne raajarikkoina salmeen, Köpenhaminaa kohti.

Muut laivat saivat miehittää Kraavelin ja sitte purjehtivat ruotsalaiset ja tanskalaiset Bälteihin päin, mutta edellimäisenä kulki aina suuri Kraaveli.

Se oli päässyt noin neljä penikulmaa edelle muita, kun se Wismarin luona näki saksalaisen aluksen.

— Tuo tyttö odottaa meitä! huudahti Maunu herra. — Annammepa sille hellän syleilyn!

Paikatut purjeet nostettiin, mutta lyypekkiläinen laiva läksi pakoon.