Tanskassa oli sodan kestäessä mainittu "mieluisana merkkitapauksena pohjoismaiden historiassa, että ruotsalainen kuningas pukeutuu haarniskaan puolustaakseen tanskalaisen kuninkaan valtaistuinta".
Samallaista tapausta sai turhaan hakea Tanskan historiasta.
Kustaa oli tehnyt suuria uhrauksia voidakseen voimakkaasti käydä sotaa sekä maalla että merellä; tosin hän suureksi osaksi oli tehnyt sen oman maansa vahvistamiseksi; mutta Hallannin ja Skånen oli ruotsalainen sotavoima valloittanut ainoastaan Tanskan kruunun hyväksi ja kaikkia Kristianin hankkeita merellä oli Ruotsin laivasto pontevasti kannattanut.
Mutta juuri tähän aikaan, kun Tanskan kuningas, ritaristo ja aateli myönsivät, että heidän Ruotsia oli kiittäminen siitä, että heidän maansa oli pelastettu täydellisestä perikadosta, täytyi Kustaan syystä valittaa, että hänen veljellistä apuaan, kiitollisuuden asemasta, palkittiin epäluulolla. Siitä oli paljon esimerkkejä.
Huhtikuussa lähetettiin Skåneen ne kaksituhatta sotamiestä, jotka kuningas Kristian oli luvannut hankkia kuningas Kustaan palvelukseen ja joille hän itse oli luvannut maksaa palkan, vaikka heidän työnsä aluksi tulisikin hyödyttämään Tanskaa. Mutta sotamiehet kieltäytyivät tekemästä kuningas Kustaalle uskollisuusvalaa, koska kuningas Kristian jo oli ottanut heiltä valan.
Kustaan mielestä tuntui tämä asia sangen kummalliselta ja hän lähetti sentähden kaksi neuvostonsa herraa Kristianin luo selittämään, että hänestä tuntui ikävältä maksaa palkkaa sotamiehille, joita ei hän ole vannottanut, ja että häntä hämmästyttää, ettei kuningas Kristian tahdo vapauttaa heitä valastaan. Näyttää siis siltä kuin Kristian olisi tahtonut valalla sitoa heidät, vain siksi, ettei hän (Kustaa) voisi käyttää heitä muualla kuin siellä, missä kuningas Kristian tahtoi. Sellaisiin sotamiehiin ei Kustaa saata luottaa, varsinkin jos hän tarpeen vaatiessa tahtoo käyttää heitä Suomessa tai muualla.
Mutta vielä tyytymättömämmäksi kävi Kustaa, kun kuningas Kristian, ei tosin suorastaan kieltäen, vaan kaikellaisten tekosyiden nojalla, yhä siirsi tuonnemmaksi erään lupauksen täyttämisen: olihan hän takuuksi saamistaan lainoista luvannut antaa jonkun linnan tai läänin joko Hallannissa, Norjassa, Vikenissä tai Jemtlannissa.
Samaten oli hän Tanskan kuninkaalta ja neuvostolta vaatinut vakuutusta siitä, että Tanska yhtä pontevasti ja rehellisesti auttaisi Ruotsin valtakuntaa, jos se kerran joutuisi avun tarpeeseen.
Mutta kun ei tätäkään vakuutusta annettu, niin ei Kustaa enään peittänyt tyytymättömyyttään.
Hän tiesi nyt omasta kokemuksesta sen, minkä historiakin todisti, että Tanskan politiikka on liukas ja epäluotettava; kun vaara on ohi, on kiitollisuuskin unohdettu.