"Jos kuningas Kristianin oma isä ja äiti olisivat antaneet hänelle apua, niin eivät he olisi voineet tehdä sitä suuremmalla loistolla ja runsaammilla kustannuksilla kuin Kustaa. Sentähden ei hänen mielestään kuningas Kristianilla ollut syytä kieltää apuaan, jos Ruotsin valtakunta joskus joutuisi kahakkaan."
Niitä herroja, joille kuningas uskoi tämän viestin viemisen, varoitti hän pelästymästä ja esiintymästä arasti. Päinvastoin tulisi heidän pysyä lujina ja päättäväisinä eikä tyytyä hölliin puheisiin ja lykkäyksiin, sillä alotettu asia on aina päätettävä.
Mutta ruotsalaiset lähettiläät palasivat eivätkä tuoneet mukanaan muuta kuin sen tiedon, että koko asia siirrettäisiin kokoukseen, jossa sopivaan aikaan ja sopivalla paikalla kuninkaat tapaisivat toisensa.
Kustaan tyytymättömyys yhä yltyi; hän tiesi nyt varmaan, että jos Kristian kokonaan pääsee hädästään, niin on myöhäistä ruveta vaatimaan häneltä jotakin. Sentähden kirjoitti hän lähettiläilleen:
"Takokaa niinkauvan kuin rauta on kuumaa, sillä jos me mielimme saada jotakin tanskalaisilta, niin täytyy meidän ottaa omamme ennenkuin Köpenhamina ja Malmö ovat antautuneet. Sillä myöhäistä on vaatia, kun ne ovat päässeet oikeuksiinsa."
Hän aikoi jo kutsua sotajoukon ja laivaston takaisin ja kirjoitti Maunu Sveninpojalle: "Meistä tuntuu siltä kuin istuisimme ruokapöydässä kahden välissä, emmekä söisi kummankaan kanssa. Kunhan he ovat saaneet käsiinsä Köpenhaminan, Malmön ja Landskronan, niin emme enään saa heiltä edes hyvää sanaa."
Luultavasti perhesuhteetkin tähän aikaan masensivat Kustaan mieltä.
Kuningattaren rukoukset olivat ehkä aluksi olleet syynä hänen myötätuntoisuuteensa Kristiania kohtaan. Mutta Katarinan umpimielisyys harmitti Kustaata samoin kuin se, että hän niin itsepintaisesti hemmotteli pientä prinssiä.
Kuningas lausui silloin ankaria sanoja; joskus näytti kuningatar pelästyvän, mutta usein kuunteli hän niitä synkkänä, äänettömänä. Ja kun kuningas oli poissa, teki hän taas miten tahtoi.
Pikku Eerik näkyi perineen äitinsä luonteen. Hän rypisteli kulmakarvojaan ja katseli synkkänä, vihaisena eteensä, aivan niinkuin äiti.