PIMEYDEN VOIMAT.
Lyypekkiläiset olivat vihan vimmassa; helpostihan he olivat saaneet kuningas Kristianin kukistetuksi, mutta tuo Kustaa Eerikinpoika, jota he ennen olivat pitäneet enkelinä, oli nyt muuttunut pahaksi piruksi, joka välttämättä oli hävitettävä maailmasta.
Tämä käsitys kyti mielissä vuosikausia; huhuttiin jo, että oli tekeillä salahankkeita kuningasta vastaan. Ja huhu kasvoi kasvamistaan ja Kustaa rupesi saamaan saksalaisilta ruhtinailta kirjeitä, joissa häntä kehoitettiin olemaan varoillaan.
Tukholmassa oli katkerimman vihan lietenä Pyhän Klaaran luostari.
Turhaan oli abbedissa tosin koettanut edistää Ture Jönsinpojan aikeita, mutta silti ei hän suinkaan luopunut omista kostotuumistaan; mieluummin olisi hän vaikka henkensä heittänyt.
Jota korkeammalle Kustaan onnen-tähti kohosi, sitä enemmän hän häntä vihasi.
Pahat huhut Saksasta pääsivät tunkemaan hänenkin korviinsa.
Eräänä päivänä kutsui hän luokseen Gorius Holstin, saman miehen, joka oli pannut toimeen juhla-aterian kuningas Kristianin kunniaksi Tukholman suuren verilöylyn jälkeisenä päivänä.
Tämä notkeaselkäinen mies oli viime vuosina varovaisesti pysytellyt poissa näyttämöltä.
Hän oli vanhentunut ja joutunut miltei kokonaan unohduksiin; mutta se harmitti häntä, ja kun Pyhän Klaaran ylhäisen rouvan sana hänelle saapui, säpsähti hän niinkuin vanha sotaorhi, kuullessaan torven toitotuksen.