— Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset suostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä uhalla täytyi suostua.
— Mahtaako tuo olla totta?
— Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä jäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin tekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti, ettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle liian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren mies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika uskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan edellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka tahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle totuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin kuninkaana.
— Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.
— No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.
— Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle pohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka hän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä säästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan uskalla hiiskahtaa.
Talonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:
— Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut maakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.
— Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He odottavat, että muut alkaisivat leikin.
— Se ei ole niinkään helppo asia.