Portaille oli levitetty sininen peite ja koko tie siroteltu täyteen kaikellaisia kukkasia.
Ebba rouva hymyili tyytyväisesti: järjestys oli aivan hänen mielensä mukainen.
— Hän on yksin, ainoastaan kaksi palvelijaa kanssaan! Mihin kaikki meidän ruokamme nyt joutuu? kuiskasi Märta. Ebba rouva loi häneen ankaran katseen.
Kaikkien silmät kiintyivät nyt kuninkaaseen. Hän ratsasti hitaasti, ystävällisesti tervehtien joka taholle.
Linnanportilla astui hän ratsunsa selästä.
Noin yksinkertaisessa puvussa ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt.
Hänen yllään oli musta, ruumiinmukainen samettipuku, päässä korkea höyhentöyhtöinen hattu.
Mutta komealta hän näytti, ryhti oli niin uljas ja miehekäs.
Kansanjoukossa hänen ympärillään kuului hiljainen hyminä. Nyt astui hän ylös portaita ja tervehti Ebba rouvaa, joka teki syvän niiauksen, aikoen suudella hänen kättään. Mutta sensijaan suuteli hän Ebba rouvan kättä.
Margareetan eteen hän hämmästyneenä seisahtui. Sitte tarttui hän hänen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa pitelemään sitä. Ihaillen katseli hän noita hienoja, soikeita kasvoja, noita lempeitä, vakavia sinisilmiä, tuota sirotekoista nenää, pientä, kaunista suuta ja leukaa. Ja entä hänen vaaleaa, pehmeää tukkaansa! Hän näytti tahtovan painaa hänen kuvansa ikipäiviksi mieleensä. Vihdoin, kun tytön poskille nousi helakka puna, ikäänkuin hänen naisellista ylpeyttään olisi loukattu, päästi hän hänen pienen, vapisevan kätensä. Lyhyesti tervehti hän sitte Märtaa ja talutti sisään Ebba rouvan.