Mutta väkijoukossa oli syntynyt liikettä, ihmiset katselivat toisiaan ja kuiskailivat keskenään; kaikkien mielessä liikkui sama ajatus.
Kuningas saatettiin heti huoneisiinsa ja Ebba rouva yksin seurasi häntä.
— Kiitos, kiitos, lausui hän, painaen Ebba rouvan käsiä. Hän astui hetkisen edestakaisin permannolla, sitte hän heittäysi tuoliin; hän näytti niin huolettomalta ja onnelliselta.
Ilo nuorentaa aina ihmistä ja tänä hetkenä oli Kustaan nuoruus palannut.
— Niin, niin, virkkoi hän äkkiä ääneen, mutta ikäänkuin itsekseen. — Hän ansaitsee kunnian tulla Ruotsin kuningattareksi, hänen katseessaan ja ryhdissään on majesteettisuutta.
Ebba rouva seisoi liikkumattomana, sydän kuuluvasti sykkien.
— Oletteko ilmoittanut hänelle asiani, rakas sukulaiseni?
— Eihän teidän armonne minullekaan ole kuin nyt vasta…
— Olette oikeassa, naurahti kuningas, — mutta ymmärrättehän te minut sanoittakin! Eikö tyttö todellakaan tiedä mistään?
— Ei mistään!