— Mene, Margareeta, lausui Ebba rouva lempeästi.
— Ja kerro sitte minulle, miten olet käyttäytynyt, jotta tiedän miten minun tulee olla, jatkoi Märta.
Margareeta nosti päätään pystyyn; mitä syytä hänellä oli pelkoon?
Sitte hän reippaasti läksi kuninkaan luo.
Mutta hänet nähdessään piti hänen luoda silmänsä maahan ja hän tunsi punastuvansa.
— Oletteko itkenyt, Margareeta? kysyi Kustaa lempeästi ja istuutui penkille hänen viereensä.
— Olen! vastasi tyttö hiljaa.
— Minäkö olen siihen syynä… pidinkö liian kauvan pientä kätöstä kädessäni?… vastatkaa, Margareeta!
Miten kauniilta hänen nimensä kuului, kun hän sen lausui! Sitä ei hän ikinä olisi luullut. Mutta täytyihän hänen jo vastata.
— Kyllä, teidän armonne! Kustaa hymähti salavihkaa.
— Arvasinhan minä sen! Anteeksi, kaunis neiti!