Ja samassa tarttui hän hänen käteensä ja teki saman epäkohteliaisuuden uudelleen.
Mutta nyt ei kukaan ollut läsnä ja sentähden sai hän mielellään pidellä hänen kättään; mutta, pyhien enkelien nimessä, kuinka hänen sydämensä sykki!
Kustaa näkyi vaipuneen ajatuksiin. Vihdoin loi hän tyttöön hymyilevän katseensa, päästi pienen, vapisevan käden ja lausui lempeällä äänellä:
— Margareeta, saanko teille hiukan kertoa? — Jos teidän armonne suvaitsee sen tehdä!
— Tiedättekö, siitä saakka kun minut vankina kuljetettiin Tukholmasta, ei minulla ole ollut kotia eikä ystävää, johon ehdottomasti olisin voinut luottaa; viimeinen, jonka saatan muistaa, oli vanha Hemming, mutta silloin olin niin nuori ja isänmaanrakkaus oli oikeastaan ainoana yhdyssiteenä välillämme; sitte — Kustaa nousi ja alkoi astella edestakaisin permannolla, tuontuostakin pysähtyäkseen — sitte kohtasin naisen, joka tosin vuosiltaan oli lapsi, mutta jonka mieli oli täynnä saatanan juonia; minä rakastin häntä niinkuin ihminen rakastaa ensi lemmellään… Margareeta, uskotteko löytyvän pahoja ja hyviä enkeleitä? Minä uskon!… Hän oli tulemaisillaan pahaksi enkelikseni, joka olisi johtanut elämäni aivan väärään suuntaan. Jumala on nyt tehnyt minut isänmaan pelastajaksi, tuo nainen olisi kahlehtinut tahtoni ja estänyt minua siksi tulemasta!… Vanha mies, jota sanottiin tietäjäksi, varoitti minua ja minä pelastuin hänestä kuin ihmeen kautta.
— Vieläkö hän elää? kysyi Margareeta innostuen.
— En tiedä, en ole koskaan kysynyt enkä tahdo mitään tietää; minulle hän on kuollut, puhui Kustaa, luoden Margareetaan katseensa.
Omituinen ahdistuksen tunne oli vallannut Margareetan, hän pelkäsi, hän ihmetteli. Mitä kuningas mahtoi tarkoittaa?
— Onhan minulla sittemmin ollut monta ystävää, jatkoi Kustaa, — ja saatanhan sanoa, että tänäkin hetkenä tunnen useita, joihin täydellisesti voin luottaa, mutta ei ole ainoaakaan, jolle olisin voinut lausua ajatukseni, niinkuin nyt teille.
Hän loi tyttöön katseensa ja luuli huomanneensa, että hän kalpeni.