— Katarina ei ymmärtänyt minua enemmän kuin minäkään häntä; hän oli kuin taimi, joka revitään irti omasta maaperästään ja istutetaan vieraaseen maahan, sentähden hän niin pian kuihtui. Onni oli sekä minulle että hänelle itselleen, että hän kuoli, mutta tyhjän sijan hän kaikissa tapauksissa jätti jälkeensä, ja entistä väkevämpänä elää minussa tarve omistaa sydän, jolle saan antaa hellän rakkauteni ja joka tahtoo minua tukea ja auttaa elämäni vaivaloisella retkellä!… Vierasta ruhtinatarta en tahtonut… silloin muistui mieleeni pieni tyttö, jonka monta vuotta sitte eräissä häissä näin ja jota en sittemmin koskaan ole voinut unohtaa.
Margareeta painoi alas päänsä, helakka puna oli noussut hänen kasvoilleen.
Kustaa huomasi sen ja jatkoi:
— Sitte läksin tänne. Heti kun sinut näin, tiesin, että sinä olit sydämeni valittu; sinussa oli sekä nöyryyttä että viattomuutta, sekä naisellista arvokkaisuutta että majesteettia, ja minä pitelin pitkän aikaa kättäsi, jotta kaikki ymmärtäisivät, että olin valinnut sinut puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.
Kustaa oli asettunut hänen eteensä, voidakseen nähdä hänen kasvojensa ilmeen.
Mutta hän ei voinut nähdä muuta kuin pienet vapisevat kädet, jotka olivat painetut silmille.
Silloin notkisti Kustaa polvensa ja kuiskasi hellällä äänellä:
— Margareeta, minä rakastan sinua, niinkuin kerran rakastin pahaa enkeliäni! Rupea sinä hyväksi hengekseni, joka viittaat minulle tietä ylöspäin, joka hillitset tuiman mieleni purkaukset, kärsivällisesti otat vastaan luottamukseni puheen, rakastat kansaani, puhut katuvien rikollisten puolesta ja hoivaat jokaista, joka tarvitsee kuningatarta.
Tytön kädet vaipuivat hiljaa hänen helmaansa. Hämillään tuijotti hän alas eteensä, suloiset kasvot polttavassa punassa. Mutta Kustaa nousi, sulki hänet syliinsä ja kuiskasi rakkauden huumaavaa, käsittämätöntä kieltä hänen korvaansa.
Margareeta tahtoi riistäytyä irti.