— Äitini…! lausui hän hämillään.

— Hän tietää kaikki… epäiletkö sinä sitä?

— Päästäkää minut kuitenkin menemään!

— En, ennenkuin olet kietonut kätesi kaulaani ja sanonut, että minua rakastat, en ennenkuin suudelmallasi olet vahvistanut ihanan onneni!

Hän oli ottanut hänet väkirynnäköllä. Jälkeenpäin muisti hän, että hänen kätensä todellakin olivat olleet hänen kaulassaan; tosin ei hän mitään ollut sanonut, mutta varmaan oli Kustaa hänen kasvojensa ilmeestä arvannut hänen ajatuksensa, koska hän esteettömästi oli saanut useammallakin suudelmalla vahvistaa onnensa.

— Päästäkää minut! pyysi Margareeta hämillään.

— Siihen pyyntöön, jos se tarkoittaisi koko elinaikaa, olisi minun vaikeampi suostua kuin mihinkään toiseen, virkkoi Kustaa syvällä vakaumuksella. — Minä tunnen, että sinä, Margareeta, olet käyvä minulle hyvin rakkaaksi!

— Mutta mitä äiti kulta sanoo?

Hän oli niin herttainen, kun hän siinä hämillään hypisteli nenäliinansa päärmettä.

— Hyvä, virkkoi Kustaa, — menkäämme yhdessä hänen luokseen, mutta sitte minä paikalla lähden. Tahdotko sanoa minulle hyvästi nyt täällä, tai sitte tuolla?