— Minun täytyy oppia tuntemaan sinut, puhui Kustaa; — nyt olet sinä minulle suloinen, selittämätön arvoitus!
Heidän hyvästijättöään ei kukaan nähnyt.
— Luotan sinuun, Margareeta! olivat Kustaan viimeiset sanat.
Mutta kun koko loistava seurue sitte oli lähtenyt, jäi morsian itkemään, kasvot kalpeina, sydämessä tyhjä tunne.
— Anna hänen olla, kyllä hän siitä tointuu, kuiskasi Ebba rouva
Märtalle, joka malttamattomana asteli edestakaisin huoneissa.
— Pyhän neitsyen kiitos, huudahti tämä, — että tässä muutkin ihmiset saavat jotakin arvoa.
Nuorta neitiä ei kukaan suinkaan ollut laiminlyönyt; hän oli saanut uuden arvonimen, jota muutoin ainoastaan todelliset prinsessat kantoivat, sitäpaitsi olivat hovin herrat kohdelleet häntä mitä suurimmalla huomaavaisuudella, mutta heidän puheaineenaan oli aina ollut Margareeta, ikäänkuin hän olisi ollut aurinko ja kaikki muut vaan pieniä tähtiä.
Tämä saattoi kyllä heidän mielestään olla hauskaa, mutta Märta, joka tunsi sisarensa ja tiesi, että hän oli paljon parempi kuin he ikinä luulivat, ei siitä ensinkään pitänyt.
Sehän oli saman asian jauhamista uudelleen ja uudelleen; hän halusi kuulla uutisia Tukholmasta ja hovielämästä, tanssittiinko ja huviteltiinko hovissa, ja — saattoi tosin näyttää kummalliselta, että 18 vuotias tyttö sellaisia ajatteli — mutta hän olisi niin mielellään tahtonut tietää kankaiden ja maustetavaroiden y.m.s. hintoja.
Märta neiti oli käytännöllinen tyttö. Hän näki hyvin mielellään, että häntä välistä kutsuttiin "Märta kuninkaaksi", sillä talousasioissa hän oli sangen taitava, sen hän varmaan tiesi.