Onnellinen kotielämä ei suinkaan vieroittanut kuningasta hänen kuninkaallisista velvollisuuksistaan, se ainoastaan helpoitti hänen työtään. Varovasti piti hän silmällä naapurimaita, varsinkin Tanskaa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin paljon ja johon ei hän, sen valoista ja vakuutuksista huolimatta, saattanut luottaa.
Pfalzkreivi Fredrikin uhkauksista ei kuulunut mitään ja kuningas
Kristian valmisteli loistavia kruunausjuhlallisuuksia.
Mutta rettelöistä Lyypekin kanssa ei tahtonut tulla loppua ja keväällä täytyi useitten ruotsalaisten herrojen lähteä vastaamaan Berendt von Melenin ja Hojan kreivin lasten tekemiin väitteisiin. Sitäpaitsi vaativat lyypekkiläiset suurta rahasummaa, joka heillä muka vielä oli saatavana. Kuningas Kristianin välityksellä saatiin vihdoin aikaan sovinto, jonka mukaan Lyypekki luopui rahavaatimuksistaan; sitävastoin piti Lyypekin vakinaisten porvarien ja laivurien saada tullitta viedä ja tuoda tavaroita Ruotsiin ja Ruotsista y.m.
Kuningas Kustaa allekirjoitti sovinnon, selittäen, että hän sen teki ainoastaan ylläpitääkseen rauhaa ja lankonsa Tanskan kuninkaan tähden, sillä tämän sovinnon noudattaminen oli hänelle sangen työläs.
Berendt von Melenin väitteisiin vastattiin, että hänen tapaisilleen konnille soveltuvat Ruotsin laissa kavaltajia tarkoittavat pykälät erinomaisesti. Hojan kreivin hävyttömästä menettelystä huolimatta lupasi kuningas sisarensa tähden päästää yhden hänen pojistaan valtakuntaan ja antaa hänelle hänen äitinsä jättämän perinnön, mutta niillä ehdoin, että hän uskollisesti ja rehellisesti palvelisi Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsin kuningasta.
Toinen poika saisi kreivikunnassa ottaa haltuunsa isänsä perinnön; "kuningas tahtoi ainoastaan tietää, kuinka suuri se oli, jotta molemmat veljekset tulisivat osallisiksi samoista oikeuksista; mutta ehdotus hylättiin eikä asiasta sen koommin keskusteltu".
Elokuussa tapahtui Kristian kuninkaan kruunaus. Tilaisuuteen kutsuttiin useita ruotsalaisia herroja ja etevimmät heistä istutettiin juhla-aterialle erityisen pöydän ääreen aivan kuninkaan likeisyyteen, mutta kun Berendt von Melenille, joka edusti lyypekkiläisiä ruhtinaita, oli määrätty paikka samassa pöydässä, nousivat kaikki ruotsalaiset herrat ja sanoivat, etteivät he tahdo syödä samassa pöydässä kavaltajan kanssa. Sitte he kaikki siirtyivät alemma toisen pöydän ääreen.
Täällä puheltiin tanskalaisista herroista sangen ylenkatseellisesti, sillä he olivat yhden vuoden kuluessa tehneet uskollisuusvalan monelle eri maaherralle. Herra Tyke Krabbe koetti silloin puolustaa heidän menettelyään, mutta "kaikki herrat ja ruhtinaat nauroivat salaa" hänen sanojaan.
Molempien maiden riennoilla oli suuri yhteinen päämäärä, yhteisen politiikan olisi pitänyt niitä likentää, mutta kansojen sydämissä asui vanha viha ja samalla kun ne yksissä neuvoin varustautuivat vastustamaan yhteistä vihollista, vallitsi yksityisten mielissä riidanhalu ja kateus.
Varsinkin valitti Kustaa, että tanskalainen ritaristo niin vihamielisesti ja karsain silmin häntä katseli. Jos esimerkiksi sotamiehet tai hovilaiset Köpenhaminasta pyysivät passia Saksaan, niin se heille esteettömästi myönnettiin, mutta jos joku ilmoitti tahtovansa lähteä Ruotsiin, niin meno häneltä kiellettiin. Kustaa huomautti, ettei hän epäile kuningas Kristiania, mutta että löytyy "paljon pahoja poikia, jotka pitoihin kantavat enemmän huonoja humaloita kuin hyviä!" Korvaukseksi niiden suurten rahasummien koroista, joilla kuningas oli auttanut tanskalaisia, oli hänelle luvattu verot Bohusin ja Varbergin linnoista ja lääneistä. Mutta veronkanto ei tuottanut kuin viisi kuormusta voita ja viisisataa tanskalaista markkaa. Tämä oli Kustaan mielestä toki liikaa, eikä suhde parantunut, vaikka sittemmin tehtiin kaikellaisia sopimuksia.