Margareetan piti saada kuulla molempien mielipiteet.
Nyt puuttui kuningas puheeseen.
— Kaikki tietävät, lausui hän, — että tässä valtakunnassa muinoin vallitsi suuri eripuraisuus, milloin riitelivät kuninkaat ja hengelliset tai maalliset herrat, milloin naapurivaltiaat. Hätä pakoitti ruotsalaiset kuninkaat suostumaan kaikkeen, mitä lyypekkiläiset ikinä pyysivät antamiensa rahalainojen korvaukseksi. Samoin kävi, kun minä nousin valtaistuimelle: sekä lyypekkiläiset että meidän hengelliset herramme olivat kuin jalopeurat vaanimassa saalistaan, saadakseen laskea minut orjuutensa alle, niinkuin olivat laskeneet edelliset kuninkaat ja hallitsijat. Mutta Jumalan armo ja voima pelasti valtakunnan. Minä olen vapauttanut kansani verenhimoisten käsistä ja miekalla ja asevoimalla saattanut sen rauhaan ja vaurauteen. Minä saatan niinkuin Mooses sanoa, että vankeudesta olen vienyt kansani luvattuun maahan. En enään voisi Jumalalle enkä ihmisille tehdä tiliä menettelystäni, jos uudestaan heittäisin maani alttiiksi samoille vaaroille ja vahingoille ja jos lyypekkiläisille luovuttaisin oikeudet, jotka he kerran valheellisesti minulta houkuttelivat, sitte monin kerroin pettääkseen luottamukseni.
— Mitä Lyypekin vanhaan velkaan tulee, niin en enään siedä kuulla siitä puhuttavankaan, sillä paljon enemmän olisi minulla syytä vaatia korvausta kaikista sotakulungeista ja muista vahingoista ja vääryyksistä, joita minä ja valtakunta lyypekkiläisten tähden olemme saaneet kärsiä. Jos te tahdotte ryhtyä sopimukseen, josta Ruotsinkin valtakunnalle voi koitua onnea ja hyötyä, niin siihen kyllä olen suostuvainen.
Tähän ei Sebastian Esram osannut vastata mitään; hän kumarsi ja läksi.
— Mitä sinä luulet heidän nyt tekevän? kysyi Margareeta.
— Heidän täytyy ennemmin tai myöhemmin käsittää, että heidän mahtipäivänsä Ruotsissa ovat loppuneet, vastasi kuningas.
— Sinä olet mahtava herra, kuningas Kustaa!
— Minun täytyy olla, sillä minä olen yksinäni enkä voi luottaa kehenkään.
— Etköhän sentään nyt tuomitse väärin?