— Hyvät ihmiset kyllä ottavat heidät huostaansa.
— Eivät ota minun lapsiani! nyyhkytti nainen katkerasti.
— Mikseivät?
— Minä olen istunut vankeudessa varkaudesta!
— Kevytmielisyydestäkö teitte varkauden?
— En! Hätä ja puute pakoitti… Tuo tuoli on jäänyt minulle muistoksi siitä tapauksesta.
— Kertokaappa minulle.
— Isäni oli reunustenleikkaaja; me tulimme hyvin toimeen… Sitte ruvettiin Kalmaria piirittämään ja tappelussa menetti isäni molemmat käsivartensa. Kotimme ryöstettiin, me jäimme suurimpaan köyhyyteen. Ainoastaan tuo tuoli oli jälellä ja isäni makasi siinä — kadulla. Minä kerjäsin hänelle ruokaa. Alussa ihmiset antoivatkin, mutta sitte ei heillä enään ollut antamista. Sulhaseni oli konstaapelina linnoituksessa. Minä koetin mennä häntä tapaamaan ja varastin sillä matkalla muutamia leipiä, mutta varkaus saatiin ilmi, minua piiskattiin ja kaksi päivää peräkkäin sain olla jalkapuussa. Kun sitte pääsin irti, oli isäni kuollut eikä minulla enään ollut ketään omaista maailmassa. Tuon tuolin heittivät ihmiset perässäni!
— Voi teitä, ihmisraukka!
— Silloin tuli Pietari, joka ennen oli pitänyt minusta, mutta jota en minä koskaan ollut saattanut kärsiä, minä kun rakastin toista; mutta hän otti sekä minun että tuolin ja vei meidät tänne. Hän ei edes kysynyt, tahdoinko häntä seurata, sillä minä olin kadottanut kaiken tahtoni, en voinut enään ajatella.