— Kai Niilo Pietarinpoika otti hänet ystävällisesti vastaan.
— Kyllä!… Se oli onnellinen aika!
Kyyneliä herui tytön silmiin, ne valuivat alas poskia, mutta hän ei sitä huomannut.
— Hän lauloi niin kauniisti ja puhui niin hyvin, eikö niin, Liisa?
— Kyllä, sanoi tyttö punastuen.
— Poika raukka näki nälkää ja luki, saadakseen pois tutkintonsa, sitte hän mestari Olavin suosituksella pääsi hyvään paikkaan; minä suositin häntä pitäjän varakkaimmalle talonpojalle; hän luuli jo olevansa Jumalan omassa kaalimaassa… vai eikö hän näyttänyt onnelliselta, Liisa?
— Kyllä, hyvin onnelliselta.
— Kai se suureksi osaksi oli pitäjän "kauneimman tytön" ansio? sanoi kuningas.
Puna oli levinnyt tytön korviin asti; hämillään, mutta onnellisena, katsahti hän kuninkaaseen.
— Hän sanoi, ettei hän voi elää ilman minua.