Nyt kapusi piispa Haraldinpoika kivelle Länsigötlannin laamannin rinnalle.
Tämä oli pitkä, lihava mies, joka tarvitsi niin paljon tilaa, että
Ture herran täytyi väistyä syrjään.
Korkealla, kiihkeällä äänellä selitti piispa, että paavilla on täysi valta ja voima vapauttaa kaikki siitä valasta, jonka he ovat vannoneet kuningas Kustaalle, ja hän, piispa, takaa että se tapahtuu.
Mutta nyt täytyi piispan taas astua alas, sillä Ture herralla ei ollut tilaa ja hän tahtoi puhua.
Mahdollisesti useita nauratti, mutta silti vallitsi yleinen hiljaisuus.
Taas antoi Ture herra kimeän, ohuen äänensä kaikua. Hän selitti kokoontuneelle kansalle aikovansa esittää sille kuninkaaksi toisen kelpo herran, josta hän edeltäkäsin tietää kaikkien pitävän; sillä hän on aina ymmärtänyt, etteivät hyvät länsigötit tahdo ruveta luterilaisiksi, vaan pysyvät samassa vanhassa uskossa kuin isät ja heidän esi-isänsä. Jos he nyt tahtovat kieltää kuningas Kustaan, niin hän heti mainitsee, ketä herraa hän tarkoittaa, ja suostumuksen merkiksi pyytää hän heitä nostamaan kätensä ja vastaamaan "kyllä!"
Mutta kädet eivät nousseet eikä suostumuksen huutoja kuulunut.
Sitävastoin syntyi joukossa tavaton vilkkaus, keskustelu ja väittely.
Vihdoin astui esiin kaksi nuorta talonpoikaa, jotka kansa oli valinnut puhumaan puolestaan.
Heidän käytöksensä ei ollut ylimielinen, mutta siinä oli tuota tyyntä itsetietoisuutta, joka aina syntyy, kun ihminen tietää lausuvansa julki oman ja muiden mielipiteen.