— Ojenna hänelle kätesi jäähyväisiksi ja anna hänelle anteeksi!
Mutta pappi heittäytyi polvilleen maahan ja suuteli kiihkeästi tytön kättä.
— Älä minua heitä, Liisa… en saata elää ilman sinua… suo anteeksi, mitä olen tehnyt… rupea vaimokseni… minä tahdon sinua kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Liisa loi kuninkaaseen katseensa, ikäänkuin neuvoa pyytääkseen ja kuningas kehoitti häntä vaikenemaan.
— Isä Anton uhkasi minua helvetin tulella ja minä olen tuntenut sen raivotarten raatavan rintaani; niiden kamalat haamut ovat yöt päivät ajaneet minua takaa ja saarnastuolista olen vihdoin saanut tyhjentää polttavaa sisuani… Minä olen tuntenut ja itselleni tunnustanut, miten kamalasti olen rikkonut sinua vastaan, mutta samalla olen iloinnut siitä, että sinä niin suuresti rakastat minua, että olisit valmis mihin tahansa. Mutta seuraavana hetkenä olen taas itkenyt omaa sydämettömyyttäni.
— Nouskaa ylös! käski kuningas.
Pappi totteli paikalla.
— Liisan kohtalo on nyt minun käsissäni; minä saatan antaa hänet teille, saatan myös viedä hänet Tukholmaan. Mutta jos minä suostun täyttämään toivomuksenne, niin mikä minulle takaa, ettette uudestaan vaivu paavillisiin villityksiinne?
— Liisa takaa, vastasi Germund.
Kustaa hymyili; pappi oli lausunut kultaisen totuuden.