— Kunhan ei innostus vaan johda pahaan!
— Ihmisen täytyy varoa itseään.
11.
RISTIRIITOJA.
Viemme nyt lukijan pieneen, nykyajan vaatimusten mukaan sangen yksinkertaiseen huoneeseen. Siellä ei ollut kuin pöytä ja kuusi puutuolia, mutta pöydällä oli valkealla liinalla pieni savinen pikari täynnä tuoksuvia keväisiä kukkia.
Ikkunassa riippui lintuhäkki, jossa pieni sirkkunen viserteli täyttä kurkkua.
Suuren pöydän ääressä istui mies ahkerassa työssä; joskus nosti hän malttamattomasti päätään, ikäänkuin harmitellen linnun kirkuntaa, mutta vaipui samassa taas kirjoittamaan.
Äkkiä raoitti joku ovea ja nuoren naisen kauniit, kalpeat kasvot tulivat näkyviin. Ensin katsahti hän mieheen, mutta sitte kierteli hänen katseensa tarkastellen pitkin huonetta.
Miltei ääneti avasi hän oven ja astui huoneeseen. Me hänet kyllä tunnemme, hän on Martti Skinnaren tytär, Kristina, joka neljätoista vuotta sitte meni naimisiin mestari Olavin kanssa. Hänen suupielissään on kärsivä ilme, mutta silmässä säteilee lämmin rakkaus.
Hän astuu pari askelta likemmä, mutta joko ei mies häntä huomaa, tai ei hän hänestä välitä, koska hän vaan jatkaa kirjoittamistaan, ehkä entistä kiihkeämmin.