Kristina loi siihen hymyilevän katseen.
Mutta silloin nousi Olavi. Ja nyt saatamme häntä tarkastaa: hänen pitkähköt kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, mutta silmissä välkkyi elämä ja intohimo.
Hän kietoi käsivarret vaimonsa ympäri.
— Näetkö kuinka kevätaurinko paistaa! lausui hän ja viittasi kädellään ikkunaan.
— Siksi sirkkunenkin niin visertää, vastasi Kristina ja loi häneen rakastavan katseen.
— Eipä, se kirkuu epätoivoaan!
— Etkö sinä pidä siitä?
— Mitä minusta, mutta etkö ymmärrä, että vanki valittaa kaivatessaan vapautta?
— Kyllä minä ymmärrän.
— Lintu on sinun ja sinulla on valta menetellä niinkuin tahdot!…
Kutka tahtovat minua tavata?