— Siellä on kaksi miestä ja yksi nainen.
— Minä menen paikalla. Ja hän riensi pois.
Hetkiseksi jäi Kristina epäillen katselemaan hänen jälkeensä. Hän tahtoi nähtävästi, että Kristinan piti päästää irti lintu, jota hän niin rakasti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hitaasti astui hän häkin luo ja avasi oven; seuraavana hetkenä istui lintu hänen kädellään, viserrellen ja käännellen pientä päätään. Keveästi kosketti hän sitä huulillaan, yhä se vielä viipyi siinä istumassa.
— Sinä pääset vapauteesi, jos tahdot! Hän avasi akkunan.
Ja lintu levitti siipensä, lensi kerran huoneen ympäri, istuutui hetkiseksi ikkunalaudalle ja liiteli sitte ulos huoneesta, lensi yli korkean kirkontornin ja katosi hänen näkyvistään.
Mutta Kristina vaipui tuolille istumaan ja purskahti katkeraan itkuun. Lintu oli kahden vuoden aikana ollut hänen ainoa ilonsa ja seuranpitäjänsä. Sitä ennen oli hänellä ollut kanarialintu, mutta se oli kuollut. Hän oli luullut sirkkusen niin rakastavan itseään, että se hänen tähtensä olisi valmis uhraamaan vapautensa. Mutta pois se lensi!
Kristinalla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Poika oli kymmenen vuoden vanhana lähetetty Wittenbergiin kasvatettavaksi ja tytär asui arkkipiispan luona, jossa hän arkkipiispan lasten kanssa nautti opetusta. Kristina oli miltei aina yksin, sillä mestari Olavilla oli paljon työtä. Nyt tuntui elämä hänestä niin kovin tyhjältä!
Ulkoa kuului ääniä, varmaankin Olavi jo palasi takaisin. Kiireesti pyyhki Kristina silmänsä, hän tahtoi näyttää, että hän ilomielin oli tehnyt uhrauksensa.
Mestari Olavi tuli erään porvarin seurassa; tämä valitti kaikellaista vääryyttä: kuningas suosi ainoastaan herroja eikä välittänyt porvareista ja rahvaan miehistä.
Olavi loi Kristinaan silmäyksen ja Kristina ymmärsi paikalla sen tarkoituksen: hänen piti lähteä tiehensä.