Kokous hajosi kaikessa ystävyydessä ja talonpojat saattoivat olla tyytyväiset itseensä ja toisiinsa.
Melkein samaan aikaan olivat kuninkaan lähettiläät kutsuneet kokoon Jönköpingin porvarit ja joukon Smålannin talonpoikia Lekarydin kirkolle.
Lähettiläät kehoittivat kansaa tarkoin miettimään asiaa; kapinoilla ei voiteta mitään, jokainen mahtanee muistaa, mitä seurauksia niistä on.
Smålantilaiset raappivat korvansa taustaa; oli kaunis, lauha kevätilma, siemenjyviä ei tänä vuonna ole vähemmin kuin tavallisesti, sato saattaa tulla hyvä, eikä vaimoväki kuitenkaan yksin tule toimeen.
He iskivät toisilleen silmää ja vastasivat, etteivät he puolestaan voi päättää mitään, käykööt asiat niinkuin Länsigötlannin herrat tahtovat. He kai paraikaa pitävät kokousta Larfin kankaalla ja kokouksen päätökseen täytynee jokaisen mukautua.
Kapinan alkuunpanija lähetti heti sanan Niilo Arvinpojalle, että hänen kiireesti pitää saapua paikalle.
Hän saapuikin empimättä ja häneltä kysyttiin heti, mihin ne kirjeet olivat joutuneet, jotka hän oli saanut toimekseen lähettää pitkin valtakuntaa.
Pormestari loi hymyillen katseensa levottomiin herroihin, otti taskustaan käärön papereita ja viskasi ne tuleen, jossa ne heti paloivat poroksi.
— Nyt voitte, hyvät herrat, olla huoleti kirjeittenne kohtalosta, sanoi hän.
— Ettekö ollutkaan lähettänyt niitä? huudahtivat kaikki iloisesti hämmästyen.