von Pyhyn täytyi hillitä itseään. Olipa se tunteeton, tuo kaunis tyttö, joka kylmänä oli kestänyt hänen katseensa. Toisin olisi menetellyt etelän tytär.
Åsa oli joutunut aivan suunniltaan. Että hänelle olikin sattunut tällainen seikkailu!… Mutta herra ei ollut puhunut sanaakaan rakkaudesta ja sitä olisi Åsa miltei odottanut.
Mutta odotetaanpahan hiukan, kyllä hän hänet vielä siihen pakoittaa.
Vihdoin tuli odotettu päivä.
Åsa oli iloinen ja vapaa käytöksessään.
von Pyhy tarkasteli häntä, mutta pysyi yhtä huomaavaisena kuin edelliselläkin kerralla. Herkut otettiin nytkin esille ja hänen pyynnöstään tyhjensi Åsa viinilasin. Se vaikutti häneen miltei kuin taikajuoma. Hänen rintansa alkoi kohoilla ja huulet paloivat.
— Sanokaa se minulle nyt, juuri nyt! kuiskasi hän.
Ja mies teki intohimoisen, tulisen rakkaudentunnustuksen, ja tyttö kuunteli sitä nauttien. Hän painui petturin syliin ja otti vastaan hänen tuliset, aistilliset suudelmansa ja hyväilynsä.
Samassa kuului pitkä valitushuuto.
Molemmat hypähtivät istualtaan ja näkivät varjon katoavan puitten taa.