Monasti oli tyttö miettinyt, hänkö… mutta olihan se mahdotonta!
Frans toi kotiin mitä ihanimpia kukkia ja auttoi Åsaa pistelemään niitä ikkunapieliin ja seinille, joten huone oli kuin kukkatarha. Åsa taas oli hankkinut lampetteja, joihin pantiin kynttelejä ja joiden ympäri kiedottiin seppeleitä. Kokonaisuus teki viehättävän vaikutuksen.
— Sytytänkö kynttilät? kysyi Frans.
— Ei, sen teen itse. Frans ei ole kysynyt miksi minä näin koristelen! virkkoi hän sitte, itsekseen miettien, miksi poika oli niin vaitelias ja alakuloinen.
— Odotatte kai vieraita!
— Kyllä, harvinaisia vieraita, Frans.
— Haluaisinpa heidät nähdä, virkkoi nuorukainen ilkkuen.
— Kyllähän Frans heidät aikoinaan saa nähdä. Menee nyt vaan pois.
Frans läksi — itkien.
Mutta oli jo niin myöhäistä, että Åsan piti pukeutua. Hän puki ylleen valkean, silkkikukkasilla kudotun villahameen. Käsivarret ja kaula olivat paljaat, kaulassa kiilsi rubiinikoriste, käsivarsilla hohtokivillä koristetut rannerenkaat, ruusuja piteli hiuksissa kiiltävä timanttineula. Nuorekkaassa kauneudessaan oli hän vedenneidon kaltainen.