— Kyllä, jos hän tällä tavalla kosii, jatkoi vanha Ulman, toistamiseen nostaen nuijaansa.
— Tapa minut ensin! pyysi Åsa ja tarttui isänsä käsivarteen.
von Pyhy oli yhä pitkänään permannolla, hän näki timanttien kiiltelevän Åsan kaulalla ja käsivarsilla, hän rakasti häntä hurjasti. Mutta jos kuningas saisi vihiä hänen seikkailustaan, niin olisi hänen tulevaisuutensa mennyttä; tässä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua ja nöyrtyä, mutta viisaasti ja suurella varovaisuudella.
Hän nousi, vaikka olkapäähän pahasti koski. Siihen ei nyt auttanut katsoa.
— Minä olen tämän kaiken ansainnut, virkkoi hän; — saanko nyt sanoa pari sanaa puolustuksekseni?
— Ehkä ensin saan kysyä, mikä on nimenne?
— Konrad von Pyhy, Dubbenitzin perillinen! Olen tullut Ruotsiin keisari Kaarle V asioissa. Ruotsin kuningas kunnioittaa minua luottamuksellaan ja minulla on syytä toivoa, että täällä voin kohota korkeimpiinkin kunniapaikkoihin.
Ulman teki vaistomaisesti kumarruksen. Hämmästys oli miltei lamauttanut Åsan.
— Heti kun Åsan näin, jatkoi seikkailija, — valtasi minut mitä kiihkein rakkaus; minä olen jo kahdesti saanut hänet houkutelluksi metsään tapaamaan itseäni ja hän saattaa todistaa, että kourin kynsin olen taistellut intohimoa vastaan, joka päivä päivältä on käynyt minulle voittamattomammaksi.
— Tämä taisteluko teidät tänään tänne johti? kysyi Ulman katkeralla ivalla.