Viisaina, voiton- ja kunnianhimoisina, uhkarohkeina ja armottomina olivat saksalaiset onnenonkijat yhdessä tehneet suunnitelman, miten Ruotsin kirkko olisi uudesta järjestettävä ja miten he itse pääsisivät kiipeämään korkeimpiin kunniavirkoihin. Mutta näiden tuumien toteuttamiseksi oli tieltä raivattava pois kaikellaisia esteitä.
Suurinta haittaa teki ehkä vanha kansleri, joka nautti yleistä kunnioitusta, mutta vaarallinen oli myöskin suurisuinen Olavi; nämä molemmat olivat siis toimitettavat pois tieltä. Senjälkeen oli vaarallisin arkkipiispa; häntä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, hänen elämänsä ja hänen työnsä olivat kaikkien nähtävissä. Kuningas puhui hänestä aina suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, vaikka hän tosin joskus saattoi vimmastua, kun Laurilta saapui vastaus hänen ärtyisiin syytöksiinsä kirkon vikoja ja puutteita vastaan.
Lauri osoitti aina syyn vikoihin ja kun ne tavallisesti johtuivat jostakin kuninkaan määräyksestä tai olivat luonnollinen seuraus asiain uudesta kulusta, niin kadottivat syytökset merkityksensä. Kuningas vastasi silloin vihan vimmoissa, että älköön papisto luulkokaan saavansa miekkaa uudestaan käsiinsä, mutta pian unohti hän harminsa ja piti arkkipiispasta yhtä paljon kuin ennenkin.
Tämän miehen lankeemus oli mahdollinen ainoastaan hänen veljensä kautta; siten saataisiin hänen ja kuninkaan väli rikkoutumaan, ja jotta kaikki kävisi pikemmin, viekoittelivat saksalaiset Kustaan määräämään arkkipiispan veljensä tuomariksi.
Kustaa ei tahtonut suostua, mutta saksalaiset huomauttivat, että nythän tarjoutui erinomainen tilaisuus koetella, oliko arkkipiispan uskollisuus isänmaata ja kuningasta kohtaan niin suuri kuin miksi sitä ylistettiin.
Tuomareiksi määrättiin, paitsi arkkipiispaa ja Strängnäsin ja
Vesteråsin piispoja, kymmenen herraa kuninkaan neuvostosta sekä von
Pyhy ja hänen hengenheimolaisensa Yrjö Norman.
Yleisön huomion välttämiseksi haastettiin syytetyt tuomioistuimen eteen vastaamaan teoistaan itse uudenvuoden aattona 1539.
Syytökset sisälsivät, että Lauri Antinpoika, johdattaessaan kuninkaan uskonpuhdistusasiaan, pyhästi oli luvannut aina uskollisesti ja kaikin voimin auttaa häntä. Kustaa herra, siihen aikaan vielä kokemattomana ja nuorena, oli suuresti epäillyt ryhtyä asiaan, koska hänellä oli muita huolia ja koska hän pelkäsi, että yritys tuottaisi enemmän vaaraa kuin hyötyä.
Kun sitte talonpojat rupesivat kapinoimaan, niin unohti kansleri lupauksensa ja vetäytyi syrjään. Hän kuljetti kuninkaan, ikäänkuin pitäen hiuksista kiinni, aavalle merelle ja sinne hän hänet heitti, välittämättä siitä, jaksaisiko hän uida maihin vai eikö.
Ensimmältä oli Lauri ylvästellen lausunut, ettei piispoilla tarvitse olla enemmän valtaa kuin kuningas heille suo, mutta sitte hän kravun lailla oli ryöminyt taaksepäin, tahtoen että he saisivat takaisin entisen mahtinsa.