Myöhään illalla tuli arkkipiispa salaa heidän luokseen.
Hän huomautti heille, että kirkon olemassaolo on vaarassa. Kuningas luottaa noihin molempiin hävyttömiin onnenonkijoihin ja Lauri Antinpojan aiottua kirjallista vastausta tulevat he käyttämään ainoastaan aseena, jolla he vielä enemmän ärsyttävät kuningasta.
— Mutta entä neuvosherrat? huudahti Olavi.
— He ovat tällä hetkellä suosikkien tottelevaisia palvelijoita.
— Oikeutta ei siis enään ole olemassa! huudahti kansleri.
— Tyranni! mutisi Olavi.
— Hän kutsuu itseään kristityksi!
— Luulee olevansa väkevä ja kulkee toisten talutusnuorassa!
— Olette oikeassa, aivan oikeassa, virkkoi arkkipiispa. — Mutta jos ajattelemme mitä hän on tehnyt maamme hyväksi, että me, jollei häntä olisi ollut, luultavasti nyt tottelisimme Tanskan käskyjä, että meidän pääasiallisesti on kiittäminen hänen persoonallista vaikutustaan siitä, että meidän silvottu, levoton maamme sai järjestetyt olot, niin emme tuomitse häntä hänen inhimillisten heikkouksiensa tähden; niilläkin on ehkä selittävät syynsä.
— Saattaa olla.