Alussa oli kuningas hyvin ankara, mutta vihdoin hän taipui ja muutti rangaistuksen rahasakoiksi, jotka Tukholman kaupungin asukkaat keräsivät kokoon keskuudessaan ja maksoivat rakastetun opettajansa, mestari Olavin puolesta.
Mutta kansleri Lauri Antinpojan puolesta ei kukaan rukoillut eikä hän olisi tahtonutkaan vastaanottaa apua. Omin varoin suoritti hän sakot; ne olivat juuri niin suuret, että hän tuli aivan köyhäksi.
Hän siirtyi nyt syrjään yleisestä elämästä ja vietti rikasvaiheisen elämänsä viime vuodet Strängnäsissä.
Tuntematon lahjoittaja lähetti hänelle tuontuostakin uusia kirjoja, sekä kaikellaista muuta tavaraa, kuten viiniä, y.m. Mestari Olavi se ei saattanut olla eikä hänen vaimonsa, sillä heillä ei ollut mitään antamista. Lähettäjänä oli ehkä kuningatar, tai mahdollisesti kuningas.
Viimeksimainittu ajatus toi kirkkaan hymyn vanhoille, uurtuneille kasvoille.
— Hän huomaa tehneensä minulle väärin, mietti Lauri, — sitä paremmalta on lahja maistuva.
Mestari Olavi ja hänen vaimonsa saivat Martti Skinnaren toimesta paremman asunnon. Olihan Martti varakas mies.
Kristina sai nyt nauttia miehensä seuraa enemmän kuin ennen. Kun ei Olavi enään joka päivä saanut tavata vanhaa Lauriaan, niin täytyi hänen jonkun kanssa jutella hänestä; eikä kukaan ollut niin taipuvainen kuuntelemaan kuin Kristina.
Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hänen Olavin hengestä oli kiittäminen kuningattaren rukouksia, ja itsekseen tuumi hän monasti, että sellainen vaikutusvalta pitäisi jokaisella vaimolla olla. Tämä ajatus varmaan rohkaisi hänen mieltään, sillä joskus, kun Olavi luki hänelle kronikkaansa, jota hän joka päivä kirjoitti, niin virkkoi Kristina:
— Sinun lausuntosi ovat liian ankarat!