Hän järjesti rahalaitoksen ja hänen vaikeimpia tehtäviään oli opettaa ruotsalaisille, ettei heidän pidä halveksia omaa rahaansa.
Ruotsissa lyötiin joka vuosi paljon rahaa, mutta siihen tarvittava hopea oli sekä hienompaa että parempaa kuin tanskalaisessa ja saksalaisessa rahassa.
Kauppiaat lähettivät ruotsalaista rahaa tanskalaisille, saksalaisille ja liiviläisille seuduille, jossa se kävi kaupan erinomaisen hyvin. Ja ruotsalaiset ottivat yhden Lyypekkiläisen markan kahdesta ruotsalaisesta aurtuasta, joiden arvo oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi.
Kun eivät ankarimmatkaan kiellot vientiä vastaan auttaneet, lakkautti
Kustaa koko rahanlyönnin.
Muutaman vuoden päästä oli rahanpuute tehnyt lopun miltei koko kaupasta ja hätä oli aivan yleinen.
Vasta nyt käsittivät kauppiaat asiain tilan ja tekivät keskinäisen sopimuksen, ettei ulkomaalaista rahaa otettaisi vastaan korkeammasta arvosta kuin vastaavasta ruotsalaisesta rahasta, sekä että sitä, joka harjoitti kauppaa ruotsalaisella rahalla, oli rangaistava kuin varkaudesta.
Sitte ruvettiin taas lyömään rahaa.
Kuninkaan saksalaiset neuvonantajat kehoittivat nyt häntä huonontamaan ruotsalaista rahaa, josta ei suinkaan koitunut hyötyä kaupalle, koska se nyt kääntyi uusille suunnille. Se tuli v. 1536 vapaaksi, viiden prosentin tullia vastaan kaikista maahan tuoduista tavaroista. Menevien tavaroiden tulli määrättiin kolmeksi prosentiksi.
"Tämän jälkeen", sanoo Tegel, "rupesivat kauppiaat purjehtimaan Ranskaan, Espanjaan, Englantiin ja Alankomaihin, eikä enään niin paljon Itämerelle."
Kaikkien näiden maiden kanssa teki Kustaa sopimuksen ja otti selkoa, mitkä ruotsalaiset tavarat kussakin maassa parhaiten menivät kaupaksi. Ranskasta tuotiin viiniä ja suolaa, Englannista verkaa, tinaa ja lyijyä, Alankomaista silkkikangasta, liinaa, maustamia ja sokeria, Tanskasta salpietaria ja humaloita, Saksasta miekkoja, haarniskoja, messinkitavaroita ja rihkamia.