Arvid istui paraikaa takkavalkean ääressä, tuijottaen kirkkaaseen tuleen.
Keväisestä ilmasta huolimatta oli vanhus vielä puettu avaraan, nahalla vuorattuun takkiin ja lakki oli näädännahalla reunustettu.
Hänen rinnallaan riippui valkea parta ja valkeat hiukset kähertyivät kaulalle.
Hän oli vanhan ja väsyneen näköinen. Muistot menneiltä ajoilta väikkyivät vielä hänen silmissään, muistot niiltä ajoilta, jolloin hän istui tepastelevan hevosensa selässä tai työnsi metsästysveitsensä petoeläimen rintaan, tuntien sen lämpöisen veren virtaavan käsivarsilleen, tai kun hän taisteli kuninkaansa rinnalla rakkaan synnyinmaan edestä, tai ehkä oli hänen rakkain muistonsa nuori morsian, jota hän oli painanut povelleen ja joka sittemmin oli lahjoittanut hänelle hänen Elsansa. Nämä muistot leijailivat hänen mielessään, kun hän liekkejä katseli, ja siksi ei hän tahtonut lakata niihin tuijottamasta.
Ovi avautui ja Elsa astui huoneeseen. Hänet nähdessä tuli ehdottomasti ajatelleeksi liljaa, joka on puhkeamaisillaan; hän oli niin puhtaan ja viattoman näköinen, että miltei tuntui siltä kuin ei pahuus ikinä saattaisi häneen kajota.
Hiljaa likeni hän vanhusta, istuutui hänen jalkainsa juureen ja painoi päänsä hänen polveaan vastaan, alkaakseen, niinkuin hänkin, tuijottaa tuleen. Mutta isän nähdessä menneitten päivien vaiheiden liehuvan liekeissä, etsi tytär niistä selitystä tulevaisuutensa arvoitukselle.
Hyväillen laski vanhus kätensä hänen päälaelleen ja lausui:
— Sinä vanhuuteni lohdutus!
Elsa otti käden, suuteli sitä hiljaa ja vei sen takaisin päälaelleen.
Pitkän aikaa istuivat he ääneti.