— Älä ole tuntevinasi minua, kuiskasi hän ja alkoi Elsan avulla varovaisesti tarkastaa haavaa.
Se oli syvä ja ulottui aina käsivarteen asti; mahdotonta oli tietää, paranisiko se milloinkaan. Vanhus vaikeroi hiljaa.
Aatami sitoi haavan niin hyvin kuin taisi, lainasi Häneltä Arvidin oman karhuntaljan, jonka tämä oli ryöstänyt itselleen, ja pani sen sairaan pään alle. Sitte riensi hän ulos.
Dacke oli seisonut pihassa jakelemassa käskyjä. Hän oli pitänyt huolta siitä, että karja oli ajettu talosta ja että ryöstetyt tavarat olivat asetetut kuormiin. Mutta hänen käskynsä olivat olleet lyhyet ja varmat, hän ei ollut käyttänyt pilapuheita niinkuin tavallisesti; miehet tuumailivat keskenään, että mikä päällikköä nyt vaivaa.
Aatami tuli samassa pihaan.
— No, miten on? ärjäisi Dacke häntä vastaan.
— Vielähän hänessä on henkeä.
— Ja… ja entä se toinen?
— Hän kyllä kuolee, jos isä kuolee.
— Häntä pitää hoitaa niin huolellisesti kuin suinkin, huusi Niilo
Dacke miltei kuumeentapaisesti.