Aatami säpsähti. Näytti miltei siltä kuin hän olisi tehnyt keksinnön.
— Tännekö he jäävät?
— Ei, he ovat vietävät linnaan.
— Tokkohan hän vaan kestänee kuljetuksen?
— Tuohon, sanoi Dacke, osoittaen heinähäkkiä, — tuohon hän on pantava.
Vai oli Niilo Dacke ajatellut sellaisia asioita! Silloin oli varmaan
Aatami arvannut oikein!
Suurella varovaisuudella kannettiin vanhus ulos ja pantiin rattaille.
Samat taljat, joita hän tavallisesti käytti, pantiin hänen allensa.
Hänen rinnallaan, tukien häntä, istui hänen hurskas tyttärensä.
Hitaasti läksivät rattaat liikkeelle; Aatami oli saanut käskyn seurata niitä.
Dacke jäi hetkiseksi taloon. Kun kaikki muut olivat lähteneet, meni hän huoneisiin, jotka olivat miltei aivan tyhjät; hän asteli huoneesta huoneeseen, hengittäen syvästi, raskaasti, ikäänkuin imeäkseen keuhkoihinsa niiden ilmaa.