Sääliväinen hymy nousi Arvidin huulille ja tukahuttaen katkerat sanansa lausui hän:
— Jos olisit ottanut henkeni, niin olisin rukoillut Jumalaa suomaan anteeksi pahat tekosi, mutta sinä ehdotat, että rupeaisin kavaltajaksi ja sitä en ikinä suo sinulle anteeksi.
Dacke oli käynyt kalman kalpeaksi.
— Ruotsin onni ja pelastus on tässä kysymyksessä, vastasi hän.
— Jos Jumala olisi tehnyt minut mielipuoleksi, vastasi Arvid, — niin ehkä kallistaisin korvani puheellesi; mutta nyt sanon sinulle ainoastaan, että mieluummin annan käsivarteni kuivettua kuin nostan sen jaloa Kustaa Vaasaa vastaan.
Hyväillen ja hiljaa pyytäen koetti Elsa rauhoittaa isänsä vihaa.
Dacke ei voinut riistää silmiään hänestä.
— Saamme vastaisuudessa likemmin puhua asiasta, sanoi hän ja jätti huoneen.
— Mikä meitä nyt odottaa? lausui Elsa vavisten.
— Jumala yksin sen tietää… Antautukaamme hänen haltuunsa.