— Sinäkö, Elsa? huudahti Dacke säpsähtäen.
— Minä rukoilen, että sinä huomaisit erehdyksesi ja luopuisit hankkeistasi.
— Sitä en tee edes sinunkaan tähtesi, Elsa, mutta kunniaa ja mainetta olen minä voittava ja kun minä lasken kaikki voittoni jalkaisi juureen, niin suostutko silloin seuraamaan minua, mihinkä ikinä lähden?
— Kuinka minä nyt saatan tietää sen?
— Sinä olet niin varovainen kuin punnitsisit jokaista sanaasi kultavaa'alla. Mutta kuuleppa: kun minä palaan matkaltani, niin tahdon taaskin puhutella sinua ja silloin pitää sinun antaa minulle vastaus, oikea vastaus, ymmärrätkö?
— Ymmärrän.
— Suora vastaus.
— Niin suora, ettet enään ikinä epäile, lausui tyttö, kovasti painaen tikarin vartta.
— Kuinka sinä olet kummallinen olento, virkkoi Dacke; — sanoissasi tuntuu aina olevan kaksi tarkoitusta.
Dacke mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti; peto mietti, karkaisiko saaliin kimppuun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ikäänkuin hän katseellaan olisi tahtonut häntä hallita. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa sellainen hiljaisuus, että he saattoivat kuulla toistensa hengityksen. Äkkiä kohtasivat he toistensa katseet. Sitte käänsi Dacke päätään ja virkkoi lyhyesti, kovalla äänellä: