Kun von Pyhy palasi matkalta, joutui hän tutkinnon ja tuomion alaiseksi; hänet tuomittiin menettämään virkansa ja pantiin vankeuteen Vestårisin linnaan. Normanille annettiin vähäpätöinen toimi. Kaikki heidän uudenaikaiset puuhansa hyljättiin ja Kustaa sanoi von Pyhystä, "että hän kyllä oli saanut aikaan paljon, mutta meille ja Ruotsin valtakunnalle enemmän pahaksi kuin hyväksi".
Tietysti Kustaan täytyi kärsiä siitä mitä oli tapahtunut ja tapansa mukaan otti hän raamattunsa, etsiäkseen sieltä lohdutusta; muualtahan ei ollut sitä saatavissa.
Eräänä päivänä, kun hän luki raamattua, muistui hänen mieleensä keskustelu hänen, Lauri Antinpojan ja mestari Olavin välillä siltä ajalta, jolloin he yhdessä käänsivät raamattua. Olavi oli sanonut, että synti, jota ihminen katuu, jo on anteeksiannettu, ja Lauri Antinpoika oli lisännyt: "kun ihminen sydämensä pohjasta suo anteeksi, niin Jumalakin sen tekee".
Kustaa vaipui mietteisiin. Vihdoin alkoi kuumia kyyneliä valua kirjan lehdille.
Hetkisen hän vielä epäili… sitte hän soitti.
Palvelija astui sisään.
Se oli vanha mies, jopa se, jolle Kustaa mieluinten tahtoi uskoutua.
— Kuuleppa Maunu, virkkoi hän, — tiedätkö missä mestari Olavi nykyään on?
Maunun kasvot kirkastuivat.
— Tiedänkö minä sen? puhui hän, tuumien miten kysymys on käsitettävä.