Dacke oli nyt, kuten aina, hetkeksi alistunut joukon tahdon alle. Niinpian kuin talonpojat kerran olivat saaneet tahtonsa läpi, myöntyivät he taas hänen vaatimuksiinsa ja nyt hän kokosi heidät hyökätäkseen sotajoukon selkään. Se leiriytyi Linköpingiin ja sen ympäristöön; Dacke ja hänen miehensä sijoittuivat varustettuun asemaan noin puolen penikulman päähän siitä.
Tällä tavoin saattoi hän estää kaiken avun ja ruokavarain tuonnin sotajoukolle. Jos tämä marssi eteenpäin, niin jäi Itägötlanti vihollisen haltuun ja sitä olisi katsottu sotajoukon paoksi. Sotapäälliköt ryhtyivät siis keskusteluihin.
Sanansaattaja lähetettiin talonpoikaisjoukon luo kysymään Dackelta, oliko tällä jotakin neuvoteltavaa valtakunnan neuvoston kanssa, sillä sotaväki ei muuten saattanut käsittää, miksi talonpojat seurasivat sitä, kun kuitenkin hyvin tiesivät Vexiössä tehdyn aselevon.
Talonpoikaispäällikkö oli valmis vastaamaan. Kopealla ja röyhkeällä tavallaan sanoi hän, että hänellä todellakin oli puhuttavaa herroille valtakunnan neuvoksille ja toivoi, että muutamat heistä alentuisivat tulemaan talonpoikaisjoukon luo jonakin päivänä, hän puolestaan takaisi heidän turvallisuutensa.
Maunu Juhananpoika (Natt och Dag), Jaakko Bagge ja muutamat muut lähtivät sinne.
Dacke otti heidät vastaan melkein armollisesti; sanoi olevansa valmis laskemaan aseensa sekä tahtovansa mennä kuninkaan palvelukseen kahdentuhannen jousimiehensä kanssa, jos hän ja talonpojat saisivat lujan vakuutuksen kuninkaan suosiosta ja armosta sekä jollei heitä ja rahvasta rangaistaisi tästä kapinasta.
Mutta kun herrat lupasivat parhaimmalla tavalla sovittaa heidän asiansa, niin neuvoi hän kuningasta, ettei tämä antaisi voutiensa niin ankarasti vaatia sakkorahoja viimeiseen ropoon asti. Itse puolestaan ei hän koskaan olisi ryhtynyt tähän työhön, jollei kova köyhyys ja kurjuus olisi pakoittanut häntä siihen. Lisäksi valitti hän naineiden pappien ahneutta, arvellen, että asiain näin ollen kuningas ei saattanut odottaa ilmenevän muuta kuin tyytymättömyyttä ja mielipahaa kaikissa maakunnissa järjestään.
Herrat lupasivat uudestaan välittää, mutta keskenänsä tulivat he siihen johtopäätökseen, että Niilo Dacke oli "ilkeä kavaltaja".
Kuitenkin vahvistettiin tehty aselepo ja Niilo Dacke marssi takaisin
Smålantiin.
Tapansa mukaan lähetti Kustaa kirjeitä ja avoimia kirjoituksia rahvaalle, erittäinkin Smålannissa, sanoen niissä, että jos vääryyttä oli tehty, niin se oli tapahtunut vastoin hänen tahtoansa. Hän oli pannut hallitukseen valtakunnassa syntyneitä miehiä "ja tulkaa te, hyvät talonpojat, jos joku vääryys tai hätä teitä kohtaa, pelotta meidän luoksemme puhumaan, niin tahdomme me mielellämme jokaiselle hankkia hänen oikeutensa".