Sillaikaa oli leiri päässyt jalkeelle ja kiivaasti ryntäsivät talonpojat nyt Olavinpojan pienen joukon kimppuun.
— Pelastakaa kiireen kautta saalis! huusi linnasotamies, — kyllä minä pidän huolta kotimatkasta.
Vaikea oli pimeässä tietää, kuka oli ystävä, kuka vihollinen. Vihan vimmassa, kiroten ja sadatellen karkasivat talonpojat eteenpäin. Kaikkialla kuului ulvontaa ja huutoa, ikäänkuin jos metsänpedot olisivat olleet mukana tappelemassa. Yön pimeyttä valaisivat ainoastaan pyssynlaukausten salamat, kun valleilta ammuttiin talonpoikia.
Vihdoin oli saalis saatu turvaan, mutta hyökkäävä joukko oli niin lukuisa, että Sten Olavinpoika pelkäsi talonpoikien tunkeutuvan hänen kanssaan linnaan.
Linnaväki sai vihdoin talonpojat ajetuiksi takaisin ja nyt vasta saatettiin sulkea linnan portit.
Usea heistä oli haavoittunut ja Aatami sitoili uupumatta heidän haavojaan.
Seuraavana aamuna tehtiin linnasta uusi hyökkäys Mogatan luona olevaa jäätä myöten. Sturella oli silloin kaksi falkonettitykkiä muassaan ja niillä karkoitti hän vihollisen.
Mutta talonpojat olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, joista toinen vetäytyi Vikbolandiin ja pani kirkonkellot soimaan kutsuakseen kansaa kokoon. Kun ei se kuitenkaan onnistunut, kääntyi joukko takaisin ja tunkeutui Svante Sturen ja linnan välille.
Svante oli siten aivan vihollisten keskellä. Hänen onnistui kuitenkin, kadotettuaan kaksi falkonettiaan ja kymmenen hevosta, raivata itselleen tie linnaan, mutta talonpojat ajoivat häntä takaa ja asettuivat lujaan asemaan pienelle saarelle, josta linnanherra oli heidät karkoittanut kaksi kertaa.
Silloin anoi talonpoikien johtaja Eerik Laurinpoika aselepoa; hän oli luultavasti saanut tietää, että Juhana Turenpoika oli tulossa.