Aatami riisti kaavun hänen yltään. Tietysti se oli isä Klemens!
Kiireesti juoksi kääpiö noutamaan väkeä; nuoratikapuut ja kadonnut vahti todistivat selvästi asiain tilan.
Pappi laskettiin vuoteelle. Hän kirkui ja vaikeroi miltei kuoleman tuskissa.
Kääpiön pyynnöstä kiirehti Svante Sture vaikeroivan syntisen luo.
— Tunnusta syntisi, virkkoi linnanpäällikkö, — muista, että viime hetkesi on käsissä.
— Ottakaa pois nuoli! kirkui munkki. Sture teki Aatamille merkin.
— Armollinen herra, huudahti kääpiö, — ensin hänen täytyy tunnustaa.
— Puhu siis, onneton!
— Linnanavaimet…
— Ovatko ne vihollisten käsissä?