Skrukebyn ja Mjölbyn pitäjien rajalla oli metsän laidassa niitty, jonka talonpojat olivat varustaneet valleilla.
Päälliköt päättivät paikalla tehdä hyökkäyksen ja antoivat ratsuväen kulkea niitylle. Jalkaväki, joka jaettiin kahteen joukkoon — toista johti Arvid Trolle, toista Pietari Brahe, marssi kahta eri tietä metsään. Niin alkoi taistelu.
Dacke löi ensin toisen joukon ja sitte toisen, joten kuninkaan väen täytyi vetäytyä takaisin.
Mutta kalliisti oli voitto maksettu: yli tuhannen talonpoikaa oli kaatunut ja suuri tyytymättömyys vallitsi eloon jääneiden mielissä, siksi että heitä oli houkuteltu näin syvälle tasankomaahan.
Niilo Dacke ei ollut mikään Engelbrekt, hän ei taistellut korkean, pyhän asian puolesta eikä hänessä ollut voimaa, joka olisi vetänyt kaikkien sydämet hänen puoleensa, ei myöskään sitä etevämmyyttä, joka oli suuressa taalalaispäällikössä.
Sentähden sai Dacke usein kuulla soimauksia ja vihan vimmoissa täytyi hänen mukautua talonpoikien tahtoon, mutta nyt odotti hän suurta apua Saksasta.
Herttua Albrekt ja pfalzkreivi Fredrik olivat palkanneet kolmesataa ratsumiestä ja yksitoista fennikaa sotamiehiä lähetettäväksi Ruotsiin auttamaan smålantilaisia ja hankkimaan viimemainitulle herralle kruunun.
Keisarin kansleri, Granvalla, oli kirjoittanut asiasta Dackelle, kehoittanut tyytymättömiä vapautumaan kuningas Kustaan orjallisesta ikeestä ja ottamaan kuninkaakseen pfalzkreivin.
Maanpakolaisuuteen ajettu piispa Maunu Haraldinpoikakin oli kirjoittanut Dackelle, vakuuttaen että keisari toimittaisi tehokasta apua.
Miksi Dacke sitte epäili? Pois se! Mitä harmeista ja pilkasta! Onnen aurinko hymyilee häntä vastaan, ainoastaan pieni pilvenhattara on tiellä ja sen hän pian haihduttaa!… Muuan aarre on hänellä kätkössä… miten monasti se jo onkin vetänyt häntä puoleensa, mutta hän on aina vastustanut… sillä hän tarvitsee rauhaa, voidakseen nauttia "unelmiensa onnea", ja tiesihän tyttö nyt, että hänen rakkaudellaan tuli maksaa isän elämä!