— Kaikki minä unohdankin!… Tietysti, tulkaa, tulkaa paikalla!

Aatami avasi oven ja juoksi edelle osoittamaan tietä. Hevonen oli vielä metsässä. Aatami taputti sitä.

— Jalomman kuorman saat kantaa kotiin kuin tänne, virkkoi hän ja auttoi Arvidin selkään. Nuori neiti istuutui hänen eteensä ja nyt osoitti Aatami heille tien likeisimpään kylään.

— Tuletko pian perässä, Aatami? kysyi Elsa.

— Muutamien tuntien kuluttua; lähettäkää kylästä joku tänne noutamaan muutamia tavaroita.

He lupasivat täyttää hänen pyyntönsä ja läksivät. Aatami jäi hetkeksi katselemaan heidän jälkeensä, sitte hän paneutui maahan pitkäkseen.

— Voi, ettei hän suonut minun elää! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä heidän ilonsa. Mutta Kustaa kuningas ilostuu ja muistelee joskus kääpiötänsä, joka sentään lopulta tuotti hänelle vähänkin hyötyä.

* * * * *

Suurella ilolla tervehdittiin Arvid Vestgöteä ja hänen tytärtään kaikkialla. Kaikki olivat kaivanneet arvossapidettyä päällikköä ja talonpojat olivat paikalla valmiit hankkimaan heille hevosia, jos he tahtoisivat lähteä Kalmariin.

Siellä tapasivat he ylipäällikön, Juhana Turenpojan, joka suurella ilolla otti heidät vastaan ja paikalla rupesi puuhaamaan heidän menoaan Tukholmaan.